Ihmiset kulkevat junan vessassa tiheästi.

Punainen varattu-valo syttyy ja sammuu.

Syttyy ja sammuu.

Ylikuumenee pian ja polttaa reiän seinään.

Putoaa lattialle mustana möykkynä sihisemään ja aikansa sihistyään putoaa lattiankin läpi maahan, kiskojen väliin. Lumi sataa hiljaa sen päälle ja sihinä vaimenee, valo kovettuu ja kylmenee siihen tuhanneksi vuodeksi.

Rata katoaa sen ympäriltä, maa sataa sen päälle paksuksi vaipaksi.

Siellä se makaa, palanut vessan valo yksin vaippansa alla kykenemättä hajoamaan ja uusiutumaan, pariutumaan kivimurskan ja hiekan ja mullan kanssa muodostamaan jotain uutta.

Tuhat vuotta se hiertää kiveä, maata vasten kiroaa itsensä ja syntymänsä, elämänsä vessan varoitusvalona kunnes eräänä päivänä, tuhannen ja yhden vuoden jälkeen Laulajain sukuun kuuluva Manja Ollintytär kaivaa sen sattumalta esiin laserkäsillään ja ihastuu siihen tuhanneksi vuodeksi, pujottaa valon kaulaansa koruksi pölyä hiuksissaan.

—

12.1.11 IC RMK-HKI klo 11.13