Sormeen sattuu.
Tavoittelin takataskusta matkalippua ja etusormeni osui johonkin joka repäisi kynsinauhan rikki. Kynttä ympäröi nyt verinoro. Veri valuu revenneestä kohdasta kuin pieni puro ja ennenkuin se tulvii, tungen sormen suuhuni ja nuolaisen veret.
Säätila tänään kuin kemiallisen sodankäynnin jäljiltä. Eihän sellaista kokemusta tietenkään ole, mutta tällaiselta sen on pakko näyttää, ilman maassa viruvia rumihia.
Valtaisat usva- ja sumupilvet peittävät kaiken aavemaisen, kylmän verhon taakse. Ilma on myrkyistä sakea. Pienet vesipisarat pysähtyvät siihen ja kävellessä siihen törmää kuin kävelisi vaivaisen vesiputouksen läpi. Vesipisarat eivät liiku, eivät putoa vaan ovat ilmassa paikallaan.
Kaikki on sumun peitossa. Pystyyn kuolevia puita ja autioita taloja.
Ei näy ihmisiä, ei autoja.
Vain juna kiidättää Suomen kansaa tämän synkän laakson läpi. Kohti kaupunkia, sen valoja ja yltäkylläisyyttä. Se vetää meitä kuin magneetti, kuin paras parfyymi. Kaupungissa kaikki on toisin. Ihmiset kulkevat sen tunneleissa, maan alle rakennetuissa tavarataloissa ja liikenneasemilla. Maan päällä korkeissa taloissa, toimistoissa ja kaupoissa. Ostavat ja myyvät tavaroita toinen toisiltaan.
Tekevät rahaa.
Joka päivä.
Joka ainoa päivä takovat rautaa kun se vielä on kuumaa. Ihmisillä on kiire. Kauhea kiire. Magneetti pitää ne paikallaan suureen onnettomuuteen asti. Kaikki alavat maat peittyvät likaiseen veteen. Suuri osa ihmiskunnasta kuolee jonka jälkeen alkaa uusi aika.
Sitten magneetti alkaa taas vetää.
Vastustamattomasti.
Kello 10.43. Tulemme juuri Pasilaan. Sumu ja usva on väistynyt, noussut ylemmäksi. Olemme kuin suuren sumukupolin alla, juustokuvun alla.
erikeeper
