Istun vanhan, märän koiran hajuisessa vaunussa. Suuret tassunjäljet kiiltelevät lattialla lojuvassa auringonvalossa kun konduktööri astuu sisään ja nostaa kysyvästi kulmiaan ja toista korvaansa.
Ojennan hänelle lippuni jonka jälkeen mies katoaa leimauslaite lanteella lonksuen.
Tuijotan eteeni kun en muuta jaksa. Seinä on hailakan ruskea tai likainen valkoinen. En välitä vaikka seinä kasvaa edessäni ja alkaa kaatua päälleni. Hitaasti ja rymisemättä se tulee ja imaisee minut kuin lihansyöjäkasvi.
Minä tutkin seinän sisältöä kiinnostuneena. Solumuoveja. Hartseja ja peltejä siellä täällä ja muita rakenteita niin että on hankalaa liikkua.
Ahdasta.
Minä tunnustelen eteenpäin ja siirrän syrjään kaksi kadonnutta konduktööriä ja yhden kärrymyyjän sekä suuritassuisen koiran.
Seinässä lojuvaa roskaa on paljon ja isken käteni vanhaan jogurttiin. Kompastelen sateenvarjoissa ja muissa kadonneissa kun nenääni tunkeutuu tuoreen sitruunapiirakan tuoksu.
—–
15.9.2010 IC RMK-HKI Klo 9.30
erikeeper
Joka paikkaan sitä pitää itsensä tunkea! Miten sitruunapiirakka muka tehdään? En usko koko juttuun. Se koirakin on keksitty. Miten voi vanhaa jugurttia olla seinässä? Pankkiautomaatin näppäimistön päältä voi sen sijaan löytää rikotun raa´an kananmunan keskellä yötä. Ainakin Raumalla, ystäväni kertoi. Sen jugurtinkin uskoisi, jos se olisi pankkiautomaatin näppäimistöllä, mutta seinältä se kyllä valuisi alas.
Raumalla voi näemmä tapahtua mitä tahansa. Vähän niinkuin junassakin..